Onnellisuus on sitä ettei vituta ihan joka päivä

Tiiättekö sen tunteen kun tajuaa että on loppupeleissä ihan onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä? Minusta ainakin tuntuu nyt pitkästä aikaa että oon onnellinen: katto pään päällä, ruokaa kaapissa,rakastavat vanhemmat, ihania ystäviä ja mun pieni sydäntenmurskaaja Tessi.
Silti on hirveän vaikea pysyä paikoillaan, aina tuntuu että jotain puuttuu ja että pakko saada muutosta, olipa se sitten työ, harrastus tai vaikkapa paikkakunta. Oon niin 100 kertaa päättänyt että nyt muutan takaisin pohjoiseen ja parin viikon päästä naureskellu itekseen että mitähän ihmettä taas ajattelin. Joskus tuntuu että olispa siivet että vois lentää ympäri maailman. :) Levoton sielu? Välillä on pakko olla rikki että pystyy taas olemaan kokonainen.

 

 

Tällä hetkellä mut tekee tooosi tosi tosi onneliseksi ajatus parin viikon päästä häämöttävästä kaupunkilomasta kahden erityisen tärkeän tyttelin kanssa sekä uusi treeniprojekti josta varmasti saa lisää motivaatiota omiin treeneihin :) Nyt otetaan loppuvuosi pikkasen höllemmin ja keväällä voikin alottaa hyvillä mielin gramman tarkan fitnessdieetin, saa nähä kuinka äkänen akka musta taas kuoriutuu. :P Kunhan joku muistaa sanoa mulle että nyt, stop! siinä vaiheessa kun kroppa käy enään kahvin voimilla (jota en ees harrasta) ja päässä ei näy muutaku porkkanan kuvia.

Tää vuosi on ollut tosi rankka ja ainakun sitä kuvitteli olevansa jaloillaan vedettiin matto taas jalkojen alta. Nyt kuitenkin koen olevani sen verran vahvoilla että uskallan aloittaa taas tämän normaalin kurinalaisen elämän. Pakko kuitenkin myöntää että tämä 7-8kk mitä tässä on eletty ihan miten sattuu on tehnyt oikeestikkin lopulta hyvää vaikka harmittaakin ihan perhanasti että ensimmäiset kuukaudet tuli kyllä juhlittua ja syöpöteltyä siihen malliin että oksat pois mutta se oli semmoinen irtiotto arjesta se!:))